Viimeistä viedään. Kirjoittelen tätä postausta yli-ihanasta Wieniläisestä hotellista (kaksi metriä leveä sänky ja sadevesisuihku! ) ja huomenna onkin sitten vuorossa lento Suomeen. Eilen itkeskelin vaihtoajan loppumista, tänään olo on vain epätodellinen. Tuntuu hassulta, että vaihtoaika on nyt ihan oikeasti loppu ja huomenna tämän lyhyt Wienin lomakin on jäänyt taakse. Ja oudolta tuntuu, että vielä toistaiseksi siellä puolentoista tunnin päässä Linzissä on olemassa se elämä, johon viimeisten kuukausien aikana ehti tottua ja joka muokkasi oman vaihtominän.
Toivon kovasti, että kun kone huomenna koskettaa Helsinki-Vantaan maaperää, että se vaihtominä ei ainakaan ihan kokonaan katoa. Vaikka arki ja elämä Suomessa onkin aivan täydellisen erilaista tähän Itävaltaelämään verrattuna, niin toivon, että saisin pitää edes murusen tätä vaihtoaikaista rentoutta ja heittäytymistä. Olen luonteeltani aikamoinen murehtija ja olen nyt huomannut, että elämä on paljon kivempaa kun ei mieti ihan niin paljon. Ei kaikkea tarvitse aina analysoida. Välillä kannattaa vain antaa asioiden tapahtua ja elämän kuljettaa.
Tänään olisi illan ohjelmassa huudahtaa “auf wiedersehenit” Wienille, laatia jonkinlainen suunnitelma, miten oikeasti onnistun ujuttamaan nuo tavarani ensin matkalaukkuun ja sitten ylipainoiset laukut huomenna lentokoneeseen sekä treffailla lemppari-itävaltalaista. Varoitin jo tosin valmiiksi, että luultavasti vain pillitän koko illan mutta sain onneksi kuulla, että olen tällä kymmenen vuoden tuttavuudella lunastanut itselleni oikeuden leikkiä Niagaran putouksia juuri niin paljon kuin haluan. Hah, itisläinen ei taida ymmärtääkään miten kamalan ulisijan hän tuon lupauksensa vuoksi saa seurakseen. Tai no, ollaan todella tavattu muutaman kerran aiemminkin, eli ehkä nämä itkeskelylahjani ovat hyvin tiedossa ;D
Nyt ennen tätä kaikkea, aion kuitenkin uinahtaa hetkeksi tähän jumalaiselle hotellisängylle. En oikeasti nuku missään yhtä hyvin kuin hotellilakanoiden välissä. Oih, ihanuutta.
