Kävin eilen tutustumassa KappAhlin Vintage Stories mallistoon. Tämän syksyn mallisto on saanut inspiraationsa – onko oikeasti mitään suloisempaa? – vanhoista rakkauskirjeistä. Kokonaan mustavalkoinen, pitsiä, sifonkia ja brodeerauksia yhdistelevä mallisto todella tuo mieleen ajan, jolloin ajatukset sanottiin kirjeessä. Kirjeessä, joka matkasi kymmeniä kilometrejä ja päiväkausia vastaanottajan luokse.

Olen aina pitänyt KappAhlin vintageinspiroituneista mallistoista mutta tämä on ehdoton suosikkini. Siellä pitsipaitojen keskellä tuli tunne, että haluaa mustavalkoiseen Pariisiin, pieneen katukahvilaan lukemaan kirjettä, jota on odottanut viikkotolkulla. Kirjettä, jonka lukisin  uudelleen ja uudelleen kunnes se haurastuisi.

Mallistosta jäi ihanan epätodellinen olo. Aivan kuin olisin hetkeksi päässyt siirtämään sitä ohutta verhoa nykypäivän ja menneisyyden väliltä. Saattaa olla, että joudun ostamaan ainakin yhden pitsipaidan, sillä elämän tuleekin olla välillä hiukan epätodellista.

Olen saanut useita kysymyksiä, niin kommenttiboksissa, sähköpostissa kuin kasvotustenkin siitä, miten nämä kaksi Itävaltaan suuntautunutta yliopistovaihtoani erosivat toisistaan tai kumpi oli parempi. Koska opiskelijavaihto kuitenkin on aina henkilökohtainen kokemus, ovat nämäkin vertailut ihan vain omia tuntemuksiani, eivät mitään kiveen lyötyjä totuuksia. Koska tätä postausta on kuitenkin kyselty ja sen kirjoittaminen tuntui ihanan terapeuttiselta,  löytyy se nyt täältä blogista.

Graz oli kotini syyskuusta 2010 helmikuuhun 2011.Kaupunki valikoitui ehkä hiukan omituisesti. Heräsin eräänä kesäaamuna noin vuotta aiemmin ja jotenkin vain tiesin, että  haluan lähteä Itävaltaan vaihtoon. Tunti myöhemmin tutkin jo oikiksen vaihtokohteita vuorimaassa ja Grazin valikoin koska se vaikutti toista vaihtoehtoa, Linziä, kauniimmalta. Lähdin Graziin ilman minkäänlaisia odotuksia. En oikeastaan edes tiennyt mitä pitäisi odottaa. Etukäteen tunsin, tai oikeastaan facebookin kautta tiesin kaksi saman kaupungin vaihtaria. Itävaltakin oli lyhyttä, kolmen päivän reilipysähdystä lukuunottamatta täysin tuntematon ja olin elämäni aikana tavannut tasan yhden itisläisen. 

Taisin ihastua Graziin heti ensimmäisenä päivänä. Huoneeni oli ihana, kaupunki uskomattoman kaunis ja mukavia tyyppejä tuntui ilmaantuvan jokaisen kulman takaa. Grazin yliopisto on tunnettu ihmisoikeuskursseista, ja huomasin nauttivani opiskelusta, innostuin omasta alastani uudelleen ja siinä sivussa ymmärsin, että itävaltarakkaus ylettyi erasmushulinoiden ylitse. Jaksoin jokainen päivä hämmästellä miten ihana Itävallassa oli asua, ja miten uskomattoman kotoisalta ja oikealta paikalta se tuntuikaan. Koska vaihto oli ensimmäinen yliopistovaihtoni olin aina toisinaan sopivasti hiukan eksyksissä mutta sillä ei juuri ollut väliä koska hyvin nopeasti tuli todettua sellainen jännä totuus, että itävallassa asioilla on tapana järjestyä.

Grazin aikana en lukuisia Wienin reissuja sekä uuden vuoden Budapestpyrähdystä lukuunottamatta juurikaan matkustellut. Tosin, suomiasiat pakottivat muutamaan kertaan tekemään pikavisiitin kotimaassa. Rehellisesti puolitoista vuotta ovat jo syöneet oman osansa muistoista mutta sen muistan, että Grazissa oli alusta loppuun saakka hyvin onnellinen, ja toisin kuin voisi luulla, oli juuri Graz se rauhallinen vaihto, jossa hullun erasmusjuhlinnan sijaan (jota tosin myös tuli kyllä harrastettua) keskityin arkeen vieraassa mutta mieleisessä kaupungissa. Olen aiempaan luonnokseen tästä postauksesta kirjoittanut, että Graz oli minulle itsenäistymisen aikaa.  Noiden kuuden kuukauden aikana mielessäni selkeni hyvinkin tarkkaan, mitä haluan vielä elämässäni kokea, tehdä ja nähdä.

Grazissa harkitsin pitkään, että olisin jatkanut vaihtoani myös kevään ylitse, mutta tuolloin se ei vaihdon ulkopuolisten syiden vuoksi ollut mahdollista, joten tein kompromissiratkaisun; menisin takaisin Suomeen ja palaisin Itävaltaan vuoden kuluttua uuteen vaihtoon.

Linz.  Toinen vaihtoni oli alusta saakka täysin erilainen kuin ensimmäinen. Itävalta oli tietenkin jo tuttu. Tiesin mitä leikkeleitä halusin ostaa, mistä kaupoista löytyisi don simonin sangriaa, ja missä vaiheessa tuttavuutta siirrytään poskisuudelmiin. Suurimman eron teki kuitenkin, että tällä kertaa  samaan vaihtoon kanssani lähti kaksi ennestään tuttua suomityttöä, ja tietenkin Itävallassakin oli edellisen vaihdon jäljiltä tuttuja kasvoja – joskin eri kaupungissa. Toinen huomattava ero oli ettei minulla Linzissä ollut saksan intensiivikurssin lisäksi juurikaan koulua. Gradukaverin kanssa teimme omaan tahtiimme koti-ja vaihtoyliopistoista annettuja tehtäviä.

Voisi ehkä ajatella, että toiseen vaihtoon lähteminen on helpompaa. Helpompaa se kieltämättä onkin kaikkien käytännön asioiden puolesta. Kun on jo kerran kahlannut lävitse kaikenmaailman lomakkeet, paperit ja pakannut puolen vuoden tavarat, menee se kaikki jo rutiinilla ilman turhaa stressiä. Hankalammaksi toisen vaihdon tekee, varsinkin kun palaa samaan maahan, se aiemman vaihtoajan “paino”. Tavallaan on helppo ajatella palaavansa siihen samaan vanhaan vaihtoon, ja ei ehkä ole niin helppo tottua ajatukseen, että edessä todella on kaupunki, ihmisiä ja asoita jotka ovat ihan oikeasti uusia, vaikka helposti saattaa miettiä ja tuntea kokeensa kaiken jo “aiemmin”. Graziin lähdin ilman odotuksia, Linziin lähtiessä mielikuvani olivat ehkä liiankin selkeät. Kun päästin niistä irti, pystyin vasta näkemään toisen vaihdon sellaisena kuin se todella oli.

Siinä missä Grazin vaihto eteni tasaisen ihanana, Linz vain parantui ja parantui loppua kohden. Linzissä juoksin puolimaratonin, juhlin aamunkoittoon, uin läheisellä järvellä keskellä yötä, päädyin malliksi ja lähdin hetken mielijohteesta reilaamaan. Linzissä jouduin totemaan ettei kaikki mene aina mieleni mukaan, mutta siitä huolimatta siitä muodostui yksi elämäni parhaista keväistä. Toiseen vaihtokaupunkiini en koskaan hullurakastunut samalla tavoin kuin Graziin mutta Linzissä se kaupunki ei ollut samalla tavoin keskeinen kuin Grazissa. Linzissä elämä pyöri enemmänkin ihmisissä ja ihmiset puolestaan pyörivät jättimäisessä asuntolassamme.

Kumpi sitten oli parempi? Vastaus siihen riippuu ihan päivästä ja mielialastani. Toisinaan jotakin tiettyä muistoa tulee vaalittua enemmän kuin muita, seuraavana päivänä tuo muisto on jo aivan toinen.

Sen kuitenkin sanon, että kaksi opiskelijavaihtoa ei ollut laisinkaan tyhmä idea:)

1) Pinkki kokovartalosukka teki paluun, kun asunnon lämpötila laski joko hiljalleen hiipivän syksyn tai flunssan vuoksi aivan liian alhaiseksi.  Potkupukuisena kävin myös lounastamassa Iinan lukaalissa tuossa tien toisella puolen. Tiedoksi teillekin, Iinuska kokkaa todella hyvää tonnikalarisottoa.

2) Kävin eilen yliopistolla printtailemassa (mikä vitsi se muuten on, että  tulostuskiintiö on tipautettu kuudesta sadasta liukasta neljään sataan?) kasan artikkeleita, joita olen sitten tämän päivän kahlannut ja alleviivaillut.  Kuvassa näkyvän iloisen keltaisen Marimekon kansion olen ostanut viralliseksi gradukansioksi, pinkki kortti on vaihtomuisto ja muistuttamassa kuinka elämä on joskus ollut ihanan stressitöntä ja spritzeripitoista.

Sain jokin aika sitten kyselyä, että onko juoksuharrastus lopahtanut puolimaratonin jälkeen, joten naputtelin eilisen iltalenkin jälkeen pienen juoksupostauksen. 

Juoksin elämäni ensimmäisen puolimaratonin viime huhtikuussa Wienissä. Tunne niin juostessa kuin sen jälkeenkin oli huumaannuttavan, epätodellisen mahtava. Siinä Wienin hengästyttävän kauniiden maisemien vilahdellessa ohitse ja olon ollessa mitä mainion, taisin vihdoin myöntää, että tykkään juoksemisesta ihan pirusti. En tarkoita, että juokseminen olisi minulle aina kuin ruusuilla tanssimista mutta tuo elämäni pisin lenkki päätyi olemaan samalla myös se parhain. Juoksin ja nautin kuinka lenkkarieni pohjat löivät asfalttia pitkin, sekä tunsin kuinka kroppa pystyy, jaksaa ja nauttii.

Tämä hurmiofiilis mielessäni ilmoittelin itseni uudelle puolimaratonille.  Tällä kertaa puolikas tosin tulee juostua Wienin sijasta Espoon rantoja pitkin.

 toppi – adidas (saatu) – shortsit – h&m - kengät – adidas (saatu) - urheiluliivit – shock absorber, taso 4

En tiedä vielä millaiselle harjoitusohjelmalle tulevan kuukauden aikataulu antaa periksi, mutta toiveissa olisi päihittää ainakin edellinen aika, 2 tuntia 19 minuuttia ja 16 sekuntia. Keväällä en asettanut itselleni mitään aikatavoitteita. Lähinnä halusin vain testata pystynkö noin pitkää matkaa ylipäätänsä juoksemaan. Vaikka tykkään ajatella juoksemista enimmäkseen rentoutumiskeinona, niin kieltämättä tuo tuleva koitos ja oman itsensä päihittäminen inspiroivat juoksemaan vielä yhden lisäkilometrin.  

Mitään tarkkaa aikatavoitetta en taida kuitenkaan tälläkään kertaa asettaa. Tietenkin on kiva,  jos todella päihitän tuon aiemman tuloksen mutta en lähde tavoittelemaan sitä verenmaku suussa. Jos askel ei vie luontevasti nopeammin eteenpäin, niin sitten mennään hitaammin ja nautitaan niistä rantamaisemista.

Kuvissa näkyykin tämän hetken lenkkivarustus. En kestä ollenkaan tunnetta, että on liian kuuma, joten niin kauan kun lämpötila pyörii yli viidentoista, vedän lenkille päälle kesävarusteet. Lenkkareissa puolestaan luotan ympäri vuoden näihin Adidaksen asicseihin. Ovat sen verran juurtuneet jalkoihini, että näistä en ole vielä hetkeen luopumassa.  Nokialta saatu Lumia lähtee myös aina lenkille mukaan. Käytän matkan ja ajan seuraamiseen  Sports tracker-ohjelmaa ja musiikin kuuntelen radio mixistä.  Tänään soitatin Aerobic mixia ja ah, kaikkia niitä ihanan kamalia jumputuksia, en olisi varmasti ikinä tullut ladanneeksi millekään soittolistalle;)

Perjantaista lähtien on mahdollista lähteä Roomaan. Ainakin 112 minuutiksi. Elokuvalipun hinnalla. 31.8.2012 ensi-iltansa saava Woody Allenin, To Rome With Love, tuo valkokankaalle ihmisiä. Amerikkalaisia, italialaisia, paikallisia, vierailijoita, nuoria, vanhoja. Midnight in Parisin tapaan elokuva leikittelee ja tunnustelee aikaa, on täynnä erilaisia sattumia, ja vie katsojan yhden maailman kuuluisimman ja kauneimman kaupungin kujille sekä toreille.

Ikuisen kaupungin lisäksi elokuvaa tähdittävät muun muassa, Alec Baldwin, Penelope Cruz, Ellen Page, Jesse Eisenberg, unohtamatta tietenkään ohjaajaa itseään.

Tässä on mitä elokuvasta toistaiseksi tiedän, mutta vuosien Woody Allen-leffamaratonien jälkeen olen aika varma, että poistun teatterista jälleen tutussa  epätodellisessa, oudon onnellisessa sumussa. Uskallan myös toivoa tarinan ja kaupungin jäävän mieleeni harhailemaan viikonlopun ylitse.

Ja nyt erittäin kivaan asiaan! Sain tuossa juuri pari tuntia sitten kuulla ihanalta Mimmiltä , että saan tänne blogin puolelle leffalippuja arvottavaksi! Kommentoimalla tähän postaukseen olet siis mukana arvonnassa, jossa on palkintoina:

Yksi paketti, joka sisältää kaksi lippua  ja matkalaukullisen Woody Allenin elokuvia

Neljä kahden lipun pakettia.

Osallistua voit kertomalla, mikä on suosikkisi Woody Allenin elokuvista? Vastausaikaa on perjantaihin  31.8.2012 klo. 20.00 saakka!