“Pissalla käyminen kuuluu ehdottomasti mielestäni ihmisen perusoikeuksiin tässä maailmassa.”

Kun noin kuukausi sitten bongasin Anna-Leenä Härkösen samasta elokuvateatterista kanssani, koin ehkäpä elämäni suurimman julkkisfanitushetken. Tuon lyhyen hetken ajan pääni läpi juoksivat Häräntappoaseen nostalgisuus, Akvaariorakkauden peittelemättömyys, Loppuunkäsitellyn raadollinen sydäntäsärkevyys ja Heikosti Positiivisen rehellisyys ja hetki hetkeltä kasvavan kunnioituksen vallassa vilkuilin mukamas salavihkaa tuota naista, jonka luomat lauseet niin usein soivat mielessäni.  Leffan jälkeen teki hirmuisesti mieli juosta Härkönen kiinni ja kiittää jokaisesta tämän kirjoittamasta sanasta, mutta hetken empiminen aiheutti kirjailijan katoamisen.

Joitakin päiviä leffareissun jälkeen Otavalta tiedusteltiin haluaisinko Härkösen uusimman teoksen Laskeva Neitsyt ja muita kirjoituksia, etukäteislukuun. Vastattuani myöntävästi noin nanosekunnissa jäin odottamaan tuota ihanan mystistä lähetystä. Voi olla, että vielä joskus menen naimisiin tai saan lapsia ja koen vielä puhtaampaa ja täydellisempää onnea, mutta toistaiseksi se hetki, kun löysin minulle osoitetusta kirjekuoresta nipun lukemattomia a-nelosia, pääsee onni-asteikollani todella korkealle.

Laskeva Neitsyt on koottu Härkösen Anna-lehdelle kirjoittamista kolumneista. Teos sisältää yhteensä 40 kolumnia vuosilta 2003-2011. Muistan nauraneeni osalle näistä hammaslääkäreiden odotushuoneissa ja äidiltä lainatun lehtipinon ääressä. Härkösen kolumnit kertovat arjesta, niistä tuikitavallisista asioista joita ohitamme päivittäin, joiden keskellä elämme. Tarkoituksenani oli nautiskella kirjasta hitaasti mutta sen sijaan luinkin sen parissa päivässä. Hotkin tekstin toisensa jälkeen, viimeisen sivun jälkeen olin taas tuhansia Härkösen lauseita viisaampi.

“On hyvin pelottavaa ottaa se riski, että joku loukkaantuu.”

”Uteliaisuus on elintärkeä piirre ihmisessä. Se pelastaa varmasti vähintään dementoitumiselta. Niin kauan kuin iskelmätähtien ja/tai nahkatakkimiesten sättäämiset kiinnostavat, ihminen on elämässä kiinni.”

“Pannaan tää taulu tähän melkein lattiaan niin se olis persoonallista, yksi mies ehdotti kerran. Tyrmäsin ehdotuksen. Mikä hirveä ihminen”

En uskaltanut kiittää Anna-Leena Härköstä silloin leffateatterin aulassa mutta kiitän nyt. Kiitos, että kirjoitat.

“Historia ei ole voittajien valheita. Historia on se mitä siitä muistavat elonjääneet, joista suurin osa ei ole sen paremmin voittajia kuin hävinneitä”

Sain pikkuveljiltä joululahjaksi Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi. Aloitin kirjan tapaninpäivän iltana, lopetin sen hiukan ennen aamua. Voisi oikeastaan sanoa, että tämä kirja on hypnoottinen. Ennen kuin olin lukenut sen viimeisen sivun en tuntenut nälkää tai väsymystä, ja aamuyöstä löysin itseni googlailemasta kirja-arvosteluita ja analyyseja loppuratkaisusta.

Kuin jokin päättyisi kertoo hyvin tavallisesta miehestä, Tony Websterista. Nuorena Tony haaveili tytöistä, hänellä oli kolme hyvää ystävää ja hiukan keskimääräistä korkeampi äly. Keski-ikäisenä Tony on kaljuuntunut ja käy toisinaan lounaalla entisen vaimonsa kanssa. Tonyn nuoruus kuitenkin sekoittuu tähän päivään, kun posti tuo tiedon yllättävästä perinnöstä ja arvoituksen. Arvoituksen, jonka ratkaisu saa Tonyn jo menneen elämän näyttämään aivan toiselta.

Barnesin kirja leikittelee 1)  muistoilla. Miten ne todella muodostuvat? Kuinka moni niistä todella tapahtui? Kuinka paljon aika muokkaa hetkiä jotka luulemme muistavamme kirkkaasti? Mitä me muistamme ja mitä emme? 2) ajalla. Onko mitään uskottavampaa kuin sekuntiviisari? Eikä kuitenkaan tarvita kuin mitätön mielihyvä tai kipu opettamaan, kuinka venyvä aika on. Aika ei koskaan palaa. Jokainen hetki uusi ja samassa mennyttä ikuisesti. Kuinka aika vaikuttaa siihen mitä muistamme? Millä tarkkuudella muistot vievät meidät menneeseen?

Vielä viikkoa myöhemmin olen hämmentynyt siitä, että Barnes onnistui mahduttamaan näin upean kertomuksen 157 sivuun.

“Tässä me olemme; hän suojaamassa sukuelimiään kaksin käsin ja minä repimässä niitä kaksin käsin pois tieltä. Tämä on meidän avioliittome kuva…”

Muistan, että luin Anna-Leena Härkösen, Ei Kiitos silloin aikoinaan kun se ilmestyi suuren hälyn saattelemana. En tykännyt. Lainasin kirjan äidille ja unohdin sen kokonaan.  Joitakin kuukausia sitten löysin sen äidin kätköistä ja palautin omaan hyllyyni. Eilen aloitin uuden lukukierroksen. Tänään lopetin sen. Vaikka en tässä lukukertojen välissä olekaan ehtinyt olla seksuaalisesti turhautunut vaimo, eikä mistään samaistumisesta siis voi olla kyse, tällä kertaa huomasin tykkääväni kirjasta.

Heli on nelikymppinen saksanopettaja, joka on epätoivoisen rakastunut aviomieheensä. Helin mies, Matti  tarttuu vaimoaan kädestä kaupungilla ja hieroo tämän kipeitä hartijoita mutta viettää kaikki illat internetissä pelaten eikä Matin tee mieli seksiä. Ikinä. Ei ainakaan oma-alotteisesti ja yleensä Helin yritykset vietellä ja lopulta raahata mies makuuhuoneen puolelle (tai  hoitaa hommat suoraan siinä miehen tietokonetuolilla, sohvalla tai ihan missä tahansa) päätyvät sanoihin ” Ei tänään kulta”. Minä enemmän Heli turhautuu ja yrittää, sitä enemmän Matti sulkeutuu kuoreensa. Heli syyllistää Mattia seksin ja läheisyyden puutteesta, Matti Heliä tämän agressiivisuudesta. Hiljalleen tilanne ajautuu umpikujaan, jossa Heli lähtee hakemaan orgasminsa toisen miehen sylistä.

“Minulla. On. Oikeus. Hakea. Seksuaalinen.Tyydytys. Muualta “

 Ei kiitos, on taattua Härköstä. Teksti on humoristista ja oivaltavaa.  Kirjailija nostaa julkeasti esiin yhteiskunnan uusimman tabun, miesten haluttomuuden ja aina valmis-myytin särkymisen. Tarinaa eteenpäin vievät sanat ja kuvaukset eivät ole millään tavoin kaunisteltuja, avioliiton väljehtymistä, masennusta ja seksuaalista turhautumista kuvaillaan suorin, rehellisin termein. Kirjan ilmestyessä todettiin, että tämä kirja saa suomalaiset punastumaan, omasta mielestäni kirjoitustapa on virkistävä. Ei kaikesta tarvitsekaan tai voikaan puhua sievistellen. Sitä paitsi, en nyt sanoisi, että tämä kirja punastuttaa ketään yhtään sen enempää kuin Carrien, Samanthan, Mirandan ja Charlotten brunssikeskustelut;)

Summa summarum, onneksi tuli luettua tämä uudelleen.

“- Kerro nyt missä sinä olet?

-Jos kertoisin, tulisitko hakemaan?

-Antaisitko minun tulla?”

Olen nimennyt Riikka Pulkkinen yhdeksi lempikirjailijoistani suurinpiirtein Rajan kolmannesta sivusta lähtien. Vaikka Pulkkisen toinen teos Totta ei herättänytkään minussa yhtä paljon ajatuksia kuin esikoinen, olen silti odottanut kirjailijattaren kolmatta teosta lähestulkoon tasajalkaa hyppien. Sain* Vieraan luettavakseni joitakin viikkoja sitten ja vaikka asunnon nurkasta löytyi huolestuttavan huojuva pino tenttikirjoja, en vain malttanut olla lukematta sitä samantien.

“Vaati valtavia uskonponnistuksia pitää suuntansa. Aurinko halkaisi minut, vaikken minä sitä tarvinnut. 

Kirkkaus oli asunut minuun jo pidemmän aikaa. Oli  vain kiihdytettävä vauhtia.”

Jos koin, että Totta oli hyvin erilainen kuin Raja, oli Vieras jälleen erilainen kuin kumpikaan aiemmista kirjoista. Pulkkista ei tosiaan voi syyttää samaan tyyliin jumittumisesta ja sen vuoksi olikin niin kiintoisaa kuitenkin todeta, että kyllä, tämä on ehdottomasti Riikka Pulkkisen kirja. Tunnistaisin hänen tekstinsä mistä tahansa.

Tarinassa liikutaan tiukasti saman henkilön ympärillä, mutta kolmessa eri ajanjaksossa, kolmessa eri ympäristössä. Tapahtumia paljastetaan hiljalleen ja vasta viimeiset sivut kertovat kaiken. Tämä kirja on eleitä, ääniä, tuoksuja ja makuja. Se notkistaa sanoja niin upeasti, että huomasin taittavani useammankin sivun muistuttamaan jostakin erityisen mielenkiintoisesta sanaleikistä. Vieras on tarina kolmekymppisestä uskonsa kanssa kamppailevasta papista, Mariasta, seitsemänvuotiaasta Yasminasta, jolle ympäröivä maailma hahmottaa uusien sanojen kautta, itsensä löytämisestä, halusta kuulua johonkin ja mikä tärkeintä, kirja ja sen tarina nostavat esiin ongelmia joilta nyky-yhteiskunta ei voi enää piiloutua. Tämän kirjan haluan lukea vielä uudelleen. Ajan kanssa.  Sillä 299 sivusta huolimattaan se on pitkä kirja ja sitä lukiessani en voinut olla ajattelematta, että onneksi meillä on Riikka Pulkkinen.

“OHO!!!RAHA JA RAUUHHA MELKO SAMA TÄS KIELEN!!!”

“MÄ EN PELKÄÄ”

*Kirja on saatu  blogin kautta. 

Kävin jokin aika sitten WSOY:n julkaiseman Kuvioissa Marimekko, julkaisutilaisuudessa. Kirja on kiinnostava läpileikkaus Marimekon kuudesta vuosikymmenestä, ja sen sivuilta löytää talon historian lisäksi muotoilun helmiä, suunnittelijoita ja tarinoita kankaiden takaa.

Marimekko on minulle merkki, joka yhdistää täydellisen sulavasti lapsuuden ja nykyisyyteni. Se on ihana, värikäs linkki minun ja edesmenneen mummini välillä. Sain tilaisuudesta oman kappaleen kirjasta ja nyt viimeisten viikkojen aikana olen ottanut tavakseni lukea sitä muutaman kappaleen aina ennen nukkumaanmenoa (yritän kovasti vieroittaa itseäni myöhään yöhön venyvästä sarjojen iltakatselusta) ja eilen sain viimeiset sivut luettua. Suosittelen tätä kirjaa todella kaikille, joiden vaatekaapista löytyy marimekkoa, varsinkin meille, joiden menneisyys, nykyisyys ja aivan varmasti tulevaisuuskin on Marimekon kuoseilla kuorrutettu, sillä löytäessäni kirjansivuilta niin äidin verhot, lapsuudenkaverilta kadehtimani raitapaidan kuin oman lempimekkonikin, tulin aivan älyttömän onnelliseksi, että meillä täällä Suomessa on Marimekko.

Kirjan taidan jättää yöpöydälle ihan pysyvästi. Ei näin nättiä teosta viitsi kaapissa piilotella.

ps. Julkaisutilaisuuteen puin päälleni uusimman Marimekkoni, Samu Jussi Kosken suunnitteleman takin, sekä mummilta perimäni sormuksen.