Ehdin selailla David Nichollsin One Day-teosta useammassakin kirjakaupassa ja muutamankin maan lentokentän pokkarikioskissa, ennen sen kassalle kiikuttamista. Hassuinta tässä jahkailussani oli, että olin aivan varma, että kirja olisi äärettömän hyvä mutta siltikään en hankkinut sitä ennen kuin Jenni vinkkasi siitä omassa blogissaan.

” What do you want to do with your life, what do you want to be when you are forty?”  Emma ja Dexter viettävät yhden yön yhdessä. He ovat käyneet viimeiset vuodet samaa yliopistoa mutta vasta valmistujais-yö tuo heidät yhteen ja he viettävät sen puhuen, toivoen ja suunnitellen mitä koulun jälkeisellä elämällä on heille tarjottavanaan. On 15 heinäkuuta 1988 ja tuo yksi yö tekee heistä elinikäisiä ystäviä.

Mutta missä he ovat vuoden kuluttua, tuona täsmälleen samana päivänä. Entäpä vuosi sen jälkeen tai jälleen vuosi myöhemmin?  Nicholls avaa kirjassaan Emman ja Dexterin elämää yhden päivän vuodessa ja lukija ei kaipaa enempää, sillä 15 heinäkuuta selittää aina tarpeeksi.

One Day on tarina kahdesta ystävästä joiden kuuluisi olla muutakin ja joista molemmat sen aina jollain tavalla tietävät ja tuntevat. Se on myös tarina kaikista niistä sanoista ja tunteista, joita ei uskalleta sanoa tai joiden eteen hyppää taas uusi mutka elämässä. Ja siitä kuinka ajan uskotaan olevan loputonta ja elämän muuttumatonta. Tämä on kirja jonka lukija haluaa ahmia loppuun. Sillä suurin osa meistä on joskus jättänyt jotain sellaista sanomatta tai tekemättä jolle haluaisi uuden tilaisuuden.

En halunnut lukea tätä kirjaa. Rehellisesti, olen vältellyt sitä jo jonkin aikaa. Kävelin sen ohitse kaupoissa ja pidättäydyin tutkimasta edes sen takakantta. Toisinaan nappasin sen hetkeksi käteeni mutta muutaman sekunnin harkinnan jälkeen jätin aina taakseni.  Silti tiesin, että jonain päivänä tulisin sen lukemaan, koska se on kirja joka täytyy, pitää lukea.

Eilen luin sen. Tiesin jo kirjakauppaan mennessäni, että tänään poimisin pienen raidallisen kirjan mukaani, kävelisin kotiin, lukitsisin oven takanani ja avaisin sen pienen raidallisen kirjan. Lukisin sen 216 sivua ja 20 lukua. Niin myös tein. Ja luettuani sen pienen raidallisen kirjan 216 sivua ja 20 lukua istuin pitkään paikoillani, ainoana ajatuksenani raapia kasvojani, nipistellä käsiäni, hakata päätäni seinään, huutaa, tehdä jotain. Tuntea, että teen jotain.

En aio kertoa teille mistä tämä pieni raidallinen kirja kertoo. Olen samaa mieltä takakannen kanssa, tämän kirjan kanssa tulisi aloittaa mahdollisimman tyhjästä. Voin kuitenkin ehdottaa, että luette sen. Vaikka ette haluaisi. Sillä se todella on hyvä kirja, ja se on kirja, joka pitää lukea.

Olen kuunnellut Lady Gagan musiikkia, lukenut hänestä lehtijuttuja ja ihastellut toinen toistaan mahtavimpia asuja. Luulin todella, että oma kiintiöni kyseisen taiteilijan kohdalla on täysi. Kuitenkin, kun sain Otavalta vihjettä uudesta Lady Gaga-kirjasta, päätyi tämä kirja ykköseksi lukulistalleni ( joka muuten siis on ihan oikea lista, jota suurella rakkaudella ylläpidän ja kannan lompakossani;) )

Stefani Germanotta on lahjakas laulaja, säveltäjä, performanssitaitelija sekä liikenainen. Mutta kuinka hänestä tuli kaikkien tuntema Lady Gaga? Kuinka syntyi ilmiö jonka vasta 24-vuotias  keskipiste luo itselleen päivittäin uudet kasvot? Yli viiteenkymmeneen haastetteluun tähden ystäviltä, työntekijöiltä, kilpailijoilta sekä musiikkialan vaikuttajilta pohjautuva kirja on ensimmäinen syvempi henkilökuva taitelijasta.

Henkilökohtaisesti en jaksa odottaa, että pääsen upottamaan kynteni tähän;)

Tykkään kovasti hömppäkirjoista! On kivaa avata kirja josta ei ole valmiina ennakko-odotuksia maailmanhistorian upeimpana kirjallisuuden helmenä.  Ja kun kirja on kirjoitettu puhtaasti vain viihdyttämään herättää se usein jopa enemmän ajatuksia kuin ne nobelit ja finlandiat.

Emily Giffinin Something Borrowed on lempihömppäkirjojani ja koska kirjasta on tekeillä elokuva ajattelin vähän kertoilla omia mietteitäni:)

Darcy ja Rachel ovat olleet parhaita ystäviä lapsuudesta lähtien. He ovat viettäneet lapsuutensa yökylässä toistensa luona, hurranneet oman koulun jalkapallojoukkueelle ja muuttaneet lopulta molemmat Manhattanille. Darcy on kaunis, pulppuava ja hauska. Hänellä on täydelliset hiukset ja ura pr-maailmassa sekä täydellinen sulhanen, Dex. Rachel on sievä, älykäs ja rauhallinen. Hän on lakimiehenä suuressa yrityksessä ja vihaa työtään. Rachel on kuvakirjaesimerkki kunnon tytöstä. Ainakin siihen saakka kunnes hän aloittaa suhteen Darcyn sulhasen kanssa.

Something Borrowed on kiinnostava. Kiinnostava koska sen juoni perustuu sille äärimmäiselle petokselle: Ystävän pettämiselle, mutta silti kirjailija kirjoittaa selkeästi Rachelia puoltaen. Aivan kuin Giffin haluaisi sanoa, että Rachel ansaitsee suhteen Dexin kanssa koska Darcy on aina ollut keskipisteenä, aina saanut kaiken haluamansa aina ollut se tyttö, jonka kaikki haluavat ja joka kaikki haluavat olla. Koska Darcy on hiukan itsekäs ja lapsellinen. Ja koska Rachel rakastaa Dexiä.

Mutta onko mikään näistä todella hyväksyttävä syy? Onko edes olemassa asiaa joka oikeuttaisi parhaan ystävän kihlatun varastamisen vain muutamia viikkoja ennen häitä? Giffin kirjoittaa sen verran hyvin, että taisin vasta kolmanneksen kahlattuani ymmärtää, että liputan väärän tytön puolesta. Sillä vaikka paras ystävä olisi kuinka paljon sievempi, suositumpi ja menestyneempi, niin sinä et vain vie hänen poikaystäväänsä. Ja jos niin antaudut tekemään, ole edes sen verran nainen, että sanot ystävyyden irti.

No, tarinassa kaikki ei yllättäen olekaan niin mustavalkoista sen suhteen kuka se todellinen pahis oikein on, vai onko kukaan.  Mutta pidän silti pääni. Joihinkin asioihin ei vain ole oikeutusta;)

Onko muita kirjan lukeneita ja mitä mietteitä heräsi? :)

On monia kirjoja joihin palaan aina uudelleen ja uudelleen. Vaikka uusi, iskemätön kirja onkin aina uusi jännittävä tuttavuus, koen ihanan turvalliseksi palata toisinaan niiden jo hiukan ryvettyneiden kirjahyllyn aarteitteni luokse. Niiden, joiden lopun osaan jo sanasta sanaan ja joiden sivuille vuodatan kyyneliä jo kymmeniä kappaleita ennen sitä surullisen ihanaa tai ihanan surullista kohtaa.

Olen lukenut The Notebookin seitsemän kertaa. Näiden vuosien aikana olen ehtinyt muuttaa pois kotoa, päästä opiskelemaan ja kasvaa kuusi vuotta vanhemmaksi. Jokaisella lukukerralla kirja on kuitenkin ollut, omasta elämäntilanteestani riippumatta aina yhtä kaunis, yhtä ihana. Ja uskon, että kun joskus määrittelemättömässä tulevaisuudessa kaivan sen taas esiin kirjahyllystäni, rakastun siihen taas uudelleen.

The Notebook on tarina vanhasta miehestä joka lukee naiselle päivästä toiseen samaa tarinaa kuluneen muistikirjan sivuilta. Se on tarina Noahista ja Alliesta, jotka tapaavat ja rakastuvat kesällä 1932. Se on tarina ihmisistä, jotka rakastavat yhtä koko elämänsä.

Jos luet tänä kesänä vain yhden kirjan, lue tämä ja jos katsot vain yhden elokuvan katso tähän kirjaan pohjautuva. Harvoin elokuva onnistuu niin hyvin vangitsemaan kirjan hengen valkokankaalle.

kuvat: imdb